Seisoin tuulipuvussani keskellä Hämeenkatua. Oli kylmä viima, syyskuun 25. päivä vuonna 2001. Olin juuri muuttanut Jyväskylästä Tampereelle, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Kirjoitin työhakemuksia ja opiskelin Avoimessa yliopistossa, mutta kerran viikossa olevat luennot eivät täyttäneet paljon päiviä. En tuntenut ketään tai mitään. Kaupunki oli iso ja vieras. Kädessäni oli Nälkäpäivän-keräyslipas ja mietin mihin ihmeeseen kävelen sen kanssa, etten eksy. Päätin kävellä Hämeenkatua edes takaisin.
Ensimmäinen mummo joka tuli vastaan laittoi lippaaseeni 100 markkaa ja sanoi ”missä te olette olleet, olen etsinyt teitä!”. Tuijotin hämilläni tuota satasta ja änkytin jotain kummaa. Jatkoin matkaani ja poikkesin Hämeenkadulta Kuninkaankadulle, kunnes alkoi taas pelottaa eksyminen liikaa ja palasin Hämeenkadulle. Ei ollut navigaattoreita, ei älypuhelimia ja mietin keneltä kysyn, jos en osaa takaisin kotiin Hervantaan. Nälkäpäivän kerääjäksi olin päätynyt katsellessani anopilta saatua pientä telkkaria kotonani (sellaista oikeasti todella pientä, johon ei kuulunut edes kaukosäädintä, vaan kanavaa vaihdettiin painamalla telkkarista nappulaa) ja ajattelin, että miksi ei, sen sijaan, että tuijottelen harmaata kiviseinää Hervannan lähiöissä päivät pitkät.
Miksi muuttaa Tampereelle?
Minun tarinani on sellainen perinteinen. Kun toukokuussa 2001 tutustuin lähemmin lukiosta tuttuun poikaan, huomasin hänen olevan todella hyvä ihminen. Lämmin ja välittävä. Sellainen, johon haluaisin tutustua enemmänkin. Olin itse kuitenkin liian rikki juuri päättyneestä vaikeasta parisuhteesta ja erittäin hankala tapaus. Ajattelin, että katsellaan mitä tässä käy. Vain kuukautta myöhemmin tuo poika ilmoitti päässeensä opiskelemaan Tampereelle. Nielaisin pettymyksestä. Se oli sitten tässä. Minulla on vielä lukio kesken Jyväskylässä, etäsuhde 20 vuotta sitten tuntui mahdottomalta ajatukselta ja Tampereelle en nyt ainakaan muuta, mitä minä siellä teen.
Kesän myötä ajatus kypsyi. Kävin mukana Tampereella vähän remppaamassa ja siivoamassa tuota Hervannan asuntoa ja jostain syystä sinne hankittiin parisänky. Elokuussa tuo poika (vai mies jo?) sitten lähti kohti Tamperetta ja tuli viikonloppuisin takaisin Jyväskylään. Minulla oli viimeiset kirjoitukset syyskuun lopulla, jonka jälkeen elämä näytti tyhjältä. Ilmoittaduin Tampereelle Avoimeen yliopistoon ja aloin kirjoittaa vimmatusti työhakemuksia. Kun viimeiset kirjoitukset olivat perjantaina, törmäsin ranskan opeeni lukion käytävällä. ”Moi Katja, onnea, nyt on lukio pulkassa. Mitä meinaat tehdä jatkossa?”. Hän oli ollut mieheni ryhmänohjaaja, mies oli A:lla ja minä B:lla. ”No mä muutan huomenna Tampereelle sen sinun ryhmässäsi olleen T:n luo”. ”MITÄ? En tiennyt että seurustelette!”. No en suoraan sanottuna tiennyt minäkään. Mutta niin läksin, kohti tuntematonta. Olo oli aika orpo. Avomies oli vähän vieras vielä, ei ollut nettiä kotona, ei älyluureja. Kirjoitin kirjeitä parhaille ystäville ja mietin, mitä helkuttia tulikaan muuten tehtyä.
Elämä kantaa
11.10.2001 aloitin työt Carroll’silla, eli kovin kauaa en onneksi haahuillut kotona ihmeissäni. Tuossa työpaikassa, joka muuttui myöhemmin Heseksi menikin neljä vuotta. Sain töistä kavereita, oli Avoimen opinnot ja tentit ja ilmoittauduin kevääksi valmennuskurssille, jotta pääsisin sisään yliopistoon. Edelleen kuitenkin hakeuduimme aina viikonlopuksi Jyväskylään, eikä Tampereelle muodostunut oikein vapaa-ajan ystäväpiirejä. Mieskään ei rientänyt opiskelijahommissa, kun tiesi minun kökkivän paljon yksin kotona.
Ajattelimme olla Tampereella opiskeluajan, kun korkeakoulut ovat paketissa, muutamme ehkä takaisin perheen lähelle. Jostain syystä muutimmekin Thaimaahan useaksi talveksi. Siellä tuli jonkinlainen lopullinen irtiotto siitä ajatuksesta, että palaamme Jyväskylään. Toisaalta oli vielä vaikeampaa sopeutua Tampereelle Thaimaa-vuosien jälkeen: moni Jyväskylästä tänne muuttanut oli joko lähtenyt Helsinkiin tai takaisin Jyväskylään. Olimme hyvin paljon opiskeluaikana vanhojen Jyppilän kavereiden kanssa, jotka valmistuttuaan katosivat. Vain yksi jäi Manseen. Tamperelaisilla tutuilla oli monilla juuret täällä ja tiukat ystäväpiirit, joten oli jotenkin todella vaikeaa löytää paikkaansa.
Töitä, urheilua ja koiraa. Siitä elämä pitkälle koostui. Kunnes tuli se asia, mikä juurrutti minut lopullisesti tähän kaupunkiin. Saimme paljasjalkaisen manselaisen perheesemme, kun tyttäremme syntyi.
Puolet perheestämme on tamperelaisia
Nyt meillä on jo 50 % paljasjalkainen manselainen edustus perheessä. Olemme asuneet 20 vuotta täällä (poislukien ulkomailla asutut vuodet). Se on enemmän, kuin olen asunut missään kaupungissa. Tuntuu aika hurjalta. Lapset minut tänne lopulta juurruttivat. Kun jäin kotiin, aloin aivan eri tavalla koluta ympäristöäni. Kävelin lenkkejä, löysin koko ajan jotain uutta. Kävin katsomassa Tampereen nähtävyyksiä. Menin perhekerhoon ja muskariin, sain paljon uusia tuttuja. Koska kärryillä sai liikkua ilmaiseksi bussilla, liikuin paikasta toiseen bussilla ja tutustuin Tampereeseen enemmän kuin koskaan. Lapsi kävi kerhossa, minä ensi kertaa varmaan ikinä Kauppahallissa 10 Tampere-vuoden jälkeen. Olimme viettäneet niin pitkälti viikonloppuja poissa kaupungista tai asuneet ulkomailla, että Tampereelta löytyi kotiäitivuosien aikana ihan hurjan paljon uutta. Menin ensi kertaa leikkipuistoihin, niitähän on täällä loputtomiin. Uimarannoille enemmän kuin ikinä! Iltarasteille, pulkkamäkeen, lastentapahtumiin, lasten teatteriin. Kaupunki avautui aivan uudella tavalla.
Lopulta alkoi kouluikä lähestyä. Puhuimme, että nyt on paras hetki lähteä, ennen kuin koulu alkaa. Lähteä mihin? Ei Jyväskylä yhtäkkiä tuntunutkaan vaihtoehdolta, vaikka ikävä sinne usein on. Lapsilla oli kavereita Tampereella, miehellä hyvä työpaikka, harrastuspaikat olivat vakkarit. Meille oli muodostunut lempipaikat ravintoloihin, lenkkireitteihin, hiihtomaastoihin ja brunssipaikkoihin. Niin, lähteä mihin?
paita SUPERDRY/ neuletakki VILA/ farkut BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset H&M
Tampere on muuttunut hurjasti ja minä sen mukana
Tämän 20 vuoden aikana minusta on tullut hyvin eri ihminen, kuin mikä se rikkinäinen eksynyt Nälkäpäivän kerääjä tuulipuvussaan oli. Tampereelle on tullut valtavasti uutta. Ostoskeskuksia, hotelleja, ratikka, ravintoloiden vaihdos on ollut suuri ja asuinalueita on rakennettu. Lapseni ovat henkeen ja vereen manselaisia, vaikka tuntevat kyllä Jyväskylänkin jo aika hyvin. He pärisyttävät ärränsä tamperelaisittain, rakastavat torielämää ja mustaa makkaraa, tietävät että koti on siellä missä Näsinneula näkyy ja ovat onnellisia juuri täällä. Heillä on ystäväpiirinsä ja harrastuksensa Pirkanmaalla.
Kauan on kestänyt oma juurtumiseni tähän kaupunkiin, mutta viime ajat olen ollut kotona täällä, en missään muualla enää.
Kiitos Tampere, kun kasvatit minua samalla kun kasvoit ja muutuit itse. Matka on ollut värikäs. Anteeksi kun olin vähän hitaasti lämpenevää sorttia.
Muita manselaisia linjoilla? Oletko paljasjalkainen vai ns. junan tuoma? Juurruitko tänne nopeasti?
The post 20 vuotta manselaisena – miksi juurtuminen oli vaikeaa? appeared first on Optimismia ja energiaa.
